Vahvat mielipiteet

Minulla on vahvoja mielipiteitä monista asioista. Se on huvittavaa huomata, sillä olen aina vähän kammoksunut liian vahvoja mielipiteitä. Mutta juju on siinä, että kaikki eivät ehkä möykkää mielipiteitään ulos asti niin suoraan. Olettaen, että heillä vielä on mielipiteitä. Jotkut ihmiset väsyvät ja musertuvat päättämättömäksi ihmismöykyksi, eivätkä he oikein itsekään tiedä mitä mieltä ovat jostain. Jotkut peilaavat liikaa siihen mitä mieltä muut ovat. On hyvä asia, että ihmisellä on mielipiteitä. Se on yksi tie itsetuntemukseen, luulen. Itsestäni olen oppinut sen verran, että vahvojen mielipiteideni taustalla on hyvin temperamenttinen tyyppi. Ehkä se on hyvä...

Kun vahva on tahtosi tuli
vaikka luottamus päivä päivältä suli sekamelskaan päivien samanlaisten
tahtosi tuli sua eteenpäin vie
Ei anna rauhaa se päivilles
se kolkuttaa sydämes ovella
vaikka ois polves ruvella
se kaapii sydänjuurias kasaan
Tahtosi tuli polttaa, jotta jaksaisit jatkaa
Vaikka päätäsi hakkaat sä seinään yhä uudestaan
se korvaasi kuiskii lauluaan:
"Sä olet kova kuin kivi, vahva kuin kallio, kirkas kuin kristalli"
Sä pyörällä päästäs kuuntelet ja hiljaa mielessäs rukoilet
Pala rauhassa tuli tahdon
olet sieluni tulisija
matkani vartija

- Aurinkotuuli

Syyhy sanoihin

Minusta kirjoittaminen on kyllä mukavaa puuhaa. Mutta minulla ei ole kauheasti itseluottamusta siihen, että itse osaisin kirjoittaa jotain mahtavaa ja mielenkiintoista. Tapasin tänään kaverini, jolla on haave tulla kirjailijaksi. Melkoinen haave mutta mahdollinen. Jos haluaa sitä kovasti ja on  valmis tekemään työtä. Toisaalta kirjoittaminen on niin luovaa työtä tai tekemistä, että eihän sitä voi pakottaa. Niin kuin mikä tahansa luova, se tulee silloin kun tulee. Ehkä minunkin pitäisi kokeilla romaanin kirjoittamista mutta jaksaisinko kirjoittaa 200 sivua ja vielä johdonmukaisen tarinan. Sellaiseen kirjoittamiseen liittyy myös paljon asioita, joita täytyy päättää. Päähenkilö, miljöö, juoni, tyyli, minä-kertoja vai ulkopuolinen jne. Toisaalta onko hirveän strukturoitu teoskaan sitten hyvä. On varmaan kirjallisuustieteilijän näkökulmasta.

Minulla on myös lapsesta asti ollut mieltymys sanoihin. Olen varmaan aina keksinyt omia sanoja ja synonyymit ovat hyvin tuttuja minulle. Äidinkieli oli yksi lempiaineistani koulussa, vaikka en koskaan pitänyt kieliopista ja tuskailin usein aineikirjoituksen kanssa koska monesti juttu ei lähtenyt niin vaan luistamaan. Yläasteelta alkaen ainekirjoituksen aiheet olivat faktapohjaisia, ei siis saanut kirjoittaa tarinaa omasta mielikuvituksesta. Niin paljon pidin äidinkielestä, että haaveilin siitä ammattiakin mutta huono itsetunto on estänyt. Ajattelin etten mitenkään pärjäisi opettajana tai miten pääsisin yliopistoonkaan niin monen hyvän hakijan joukosta.

Luin nuorena myös todella paljon. Se oli minulle pakopaikka. Uppouduin täysin romaanien maailmaan ja hyvän kirjan lopussa aina harmitti, että miksi se jo loppui. Varmasti kaikesta lukemisestakin sanavarastoni karttui aika paljon. Olen myös kotoisin Savosta, joten sekin selittää asiaa. Rakkaus sanoihin on varmaan savolaisen verenperintöä.  Sanotaan, että sanat ovat kommunikaatiossa vain pieni osa. Mutta kyllä värikäs sanankäyttäjä on aina mielenkiintoinen. Vaikuttaisi siltä, että suositussa stand upissakin sanojen käytöllä on merkittävä osa.

Teatteriin rakastuin palavasti jo lapsena. Enkä ihmettele, siinäkin pelataan sanoilla. Dialogia monenmoista ja vaikka monologia. Lisäksi teatterimaailmaan kuuluu vielä puvustus, lavastus, musiikki, valaistus ja maskeeraus. Ne kaikki ovat erittäin mielenkiintoisia. Visuaalinen maailma ja äänimaailma. Puhumattakaan kehonkielestä ja tanssimisesta! Äänenkäyttö ja kommunikaatio. Halusin lapsena näyttelijäksi, en tietenkään silloin tiennyt miten vaikeaa sellaiseksi tulo on. Teatterissa on mahtavaa myös tarinat, jotka saadaan eläviksi. Elokuvat ovat sitten askel siitä taltioituun muotoon. On varmasti hyvin eri asia näytellä elokuvassa kuin teatterin lavalla.

Sarjakuvat ovat myös kiehtovia, visuaalinen puoli yhdistettynä sanoihin. Aku Ankka on aina ollut mieleinen ja Aku Ankoissa on mielestäni värikästä sanoston käyttöä. Monet ankkapiirtäjät ovat todella arvostettuja. Kyllä minua Fingerporinkin sanaleikit hauskuttavat. Pöljähuumori on aina tepsinyt minuun. Mutta huumori on kyllä hankala laji. Siltä joka lähtee koomikon uralle vaaditaan rohkeutta.

Rohkeudesta

Luin Paelo Coelhon kalenterista: "Rohkeus ei ole pelottomuutta vaan sitä ettei anna pelon lamaannuttaa". Se oli minusta hyvin sanottu. Luulin, että rohkeus nimenomaan on pelottomuutta mutta ehkä asia ei olekaan niin. Vaikka olisikin pelkuri voi silti olla rohkea. Se on lohdullista. Lamaantuminen on myös tuttu tunne. On helpompi luovuttaa kuin mennä niin sanotusti tulta päin.
Olen mielenkiinnolla lukenut myös monien artistien pelosta. Miten Jonne Aaron oksensi ennen keikkaa takahuoneessa, koska häntä jännitti niin paljon esiintyä ja isoveli tyyliin työnsi hänet lavalle. Rauli Badding Somerjoki tunnettiin esiintymisjännityksestä.

Voiko pelosta parantua? Pitäisikö pelosta parantua? Toisaalta jos pelon voittaa se juuri tuo tunteen siitä, että voi olla ylpeä tekemästään asiasta, vaikka aluksi pelottikin. Miksi yhteiskunta/ihmiset sitten ovat alkaneet lokeroida pelon negatiiviseksi tunteeksi, se on jotain mitä pyritään välttämään? Kuinka paljon asialle on jo haukkumasanoja: pelkuri, hannari, nynny... Ehkä siksi, että pelko tuntuu pahalta. Se saa hampaat kalisemaan, oksettaa, mahassa möyrii, huimaa, jalat ei kanna, kellä minkäkin oireen.
Jos ei olisi pelkoa miten voisi olla rohkeutta? Onko tässäkin asiassa tärkeämpää huomioida jing ja jang?

Ehkä tämä kaikki mietiskelyni on ihan peruskauraa jollekin toiselle. Mutta minulle ajankohtaista, ehkä tämä on minun sarkani tässä maailmassa, ainakin tällä hetkellä. Ennen jännitti kaupassakin käyminen mutta nyt asialle ei voi kuin nauraa. Tai joskus esitelmän pitäminen oli niin kamalaa, että jalat tutisivat ja kädet vatkasivat säälimättömästi mutta sitten eräänä päivänä se olikin aika luontevaa. Ihminen kehittyy ja harjoitus tekee mestarin.

Rohkeutta pidetään hyveenä. Rohkea rokan syö. Hernerokan? Mistähän asti hernekeiton syöminen on ollut rohkeaa, heh ;D Tunteena rohkeus on toista maata kuin pelko. Se tuntuu itsevarmuutena, vahvuutena, levollisuutena, luottamuksena ja hyrisevänä ilona. Rohkeuskin ulottuu fyysiseen kehoon, jalat kantavat, ryhti on hyvä ja olo on kevyt. Kyllä ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, se on täysin totta. Ja tässäkin asiassa on suhteellisuus. Toiselle on rohkeutta laulaa julkisesti ja toiselle vasta kiipeäminen Mount Everestille. Anthony de Mellon kirja Havahtuminen on mielenkiintoinen. Kirja on intialaisen jesuiittapappi Anthony de Mellon luennoista koottu. Varsinkin alun tarina oli mielestäni koskettava:

"Eräs mies löysi kotkan munan ja pani sen kanalassa kananpesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa. Koko elämänsä ajan se uskoi olevansa kana ja teki, mitä kanat tekevät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä. Se kotkotti ja kaakatti. Ja se saattoi räpäyttää siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin. Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki mahtavan kotkan liitävän yläpuolellaan pilvettömällä taivaalla. Se kaarteli sulavan majesteettisesti voimakkaissa ilmavirtauksissa hädin tuskin liikauttaen vahvoja, kultaisia siipiään. Vanha kotka katseli sitä lumoutuneena.
”Mikä se on?” se kysyi.
”Se on kotka, lintujen kuningas,” vastasi sen naapuri. ”Se kuuluu taivaalle. Me kuulumme maahan – me olemme kanoja.”
Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana."

Heaven Devil

Olen saanut rakkaaltani joskus Heaven Devil riipuksen. Se on mielestäni hieno, varsinkin jos katsoo mukana tullutta tekstiä: "Use it everyday as a reminder of how fantastic you really are. Always think of yourself as: cool, intelligent, sweet, powerful, genuine, smart, gorgeous, a star. Mielenkiintoista, että tässäkin mainittiin tähti. En kirjoittanut kehuakseni itseäni, vaan nimenomaan siksi tuo esine ja tekstit koskettivat minua, koska usein tosiaan tarvitsen muistutusta siitä, että olen hyvä ja kelpaava. Erilaisen "taajuuteni" vuoksi minulla on vaikeuksia tässä ja yritän liikaa vertailla itseäni muihin ja sitten usein petyn. En ehkä näe, että ainutlaatuisena itsenäni olen arvokas ja tarpeellinen maailmassa. Ehkä minulla jonain päivänä on paljon annettavaa ihmisille, jotka etsivät itseään. Tie on ollut pitkä ja matkaa on vielä jäljellä.

Minulla on myös vaikea perhetausta, josta ponnistaminen ei ole ollut helppoa mutta en ole halunnut antaa periksi, koska olen ihmisenä kunnianhimoinen, ylpeä ja utelias. Koin myös yläasteella koulukiusausta. Olen kokenut hirveitä vaikeuksia jaksaa ja pysyä kasassa ja uskaltaa olla maailmassa ihmisenä. Monesti on tuntunut, että en kuulu tänne. Ollessani 17-vuotias muistan elävästi miten kahvikuppi tärisi ilmeisesti käsissäni kahvipöydässä ja pöydässä ollut 7-vuotias kysyi äidiltään miksi niin tapahtui. En muista äitinsä vastausta, mutta minusta olin pitkästä aikaa elämäni kunnossa ja onnellinen, joten olin hämmästynyt, että tälläinen häpeällinen "virhe" oli käytöksessäni. Luultavasti en sanonut aiheeseen sanakaan. Päästyäni pöydästä menin vessaan itkemään järkytyksestä ja häpeästä. En tietenkään kertonut tai antanut kenenkään tietää, että olin loukkaantunut niin pahoin. Tämä on yksi syy miksi oikeastaan pelkään lapsia. Lasten suusta kuulee totuuden :D

Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten haukkuminen ujoksi tai hiljaiseksi on loukannut minua. Sisimmässäni olen aina tiennyt olevani jotain muuta kuin se rooli, joka minulle annettiin ja johon alistuin. Pian roolista tuli minä ja aloin "haukkua" itseäni niillä sanoilla, joilla koin minua haukuttaneen. Aloin myös käytökselläni vahvistaa tätä roolia, koska minulta odotettiin, että esitän sitä. Kaiken kokemani vuoksi yritän aina arvostaa kaikkia ihmisiä, koska näemme toisistamme vain pinnan. Vaatii pitkän ajan ennen kuin toisen oppii tuntemaan. Olen oppinut arvostamaan monia asioita, jotka toisille ovat itsestäänselviä.

Teksteissä mainitaan vielä: "Reveal your horns when you need them. Defy what is unjust and never let yourself be put down. Heaven Devil gives you the courage to dare and the power to be the one you are. Heaven Devil is not only there for the moment - she paves the way. Remember you´re a star!" Voiko osuvampaa tekstiä minulle olla! Kiitos <3

Sateenkaaren päässä on kultaa

Olen kuullut, että ihmiset tekevät aarrekarttoja. Muistaakseni lapsena tein merirosvojen aarrekartan, merirosvot olivat mielestäni huimapäisiä seikkailijoita. Ja heitäkös ihailin. Tietenkin myös Peppi Pitkätossua. Hän oli vahva, rohkea, hauska ja itsenäinen. Ajattelin tehdä virtuaalisen aarrekartan, se on ihan yhtä toimiva kuin leikkaa liimaa tekniikalla toteutettu, se on varmaa.

                                

 

 

 

Miksi aina pitäisi olla jotain?

Olen pohtinut ihmisenä oloa taas. En lakkaa ihmettelemästä sitä kirjoa, jota meillä on täällä maan päällä. Meitä on moneen junaan, niin kuin sanotaan. Kuitenkin kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia. Tai ainakin monia samoja tarpeita meillä on. Sorrun tähän itsekin, vaatimukseen olla jotain. Olla laiha, olla viisas, olla kaunis, olla hauska, olla sitä olla tätä. Jos et ole jotain oletko nolla? Kilpaillessaan monenmoisesta asiasta ihmiset oikeastaan hakkaavat päätään seinään. Jos on saavuttanut vaikkapa valtaisan kaveripiirin, niin sitä pitäisi sitten jaksaa hauskuttaa. Entä jos sairastuu? Todellisen ystävyyden arvo tietenkin nousee silloin kohisten, eikö.

Mutta ovatko ne vaateet, joita asetamme itsellemme todellisia? Olenko auttamatta tylsä ja jotenkin viallinen jos olen outcast vai onko vika muissa. Ihmiset ovat laumaeläimiä ja on ymmärrettävää, että varmasti miltei jokainen haluaa kuulua joukkoon. Jos esitän työpaikkahaastattelussa mahdollisimman dynaamista, energistä, sosiaalista jne toivottua ominaisuutta mutta en todellisuudessa ole sellainen, enkö tee karhunpalveluksen itselleni. Minusta asia on niin. Olen itse tullut siihen tulokseen, että jos voin olla mahdollisimman paljon oma itseni ja kelpaan sellaisena, niin se on paras mahdollinen tilanne.

Vaikka ystävien puute aiheuttaa tällä hetkellä elämässäni surua, niin syy ei varmaankaan ole minussa. Yritän toki kiivaasti etsiä syytä itsestäni. Ehkä olen tylsä, ehkä olen liian hiljainen, ehkä olen erilainen, ehkä olen auttamatta poissa pelistä historiani tähden. Loppupeleissä minulla ei ole harmainta hajuakaan millainen minun kuuluisi olla, jos en saisi olla sitä mitä jo olen. Sen perusteella voi siis sanoa, että en vain ole jostain syystä kohdannut niitä ihmisiä, joiden kanssa synkkaisi. Ehkä ne ihmiset lymyävät jossain?

Minusta monilla ihmisillä on paljon annettavaa, totta on että toisten seurassa viihtyy paremmin kuin toisten. Luokittelu on myös aina herättänyt ihmetystä. Jos muut eivät luokittele minua, luokittelenko itse itseni tai sitten pelkään että toiset luokittelevat minut. Helsingin Sanomissa oli jokin aika sitten kiinnostava artikkeli, jossa käsiteltiin mm lasten sosiaalista mainetta. ( Joka viides lapsi jää yksin)

Viimeisellä viivalla kaikki ovat ihmisiä. Onko silloin merkitystä, oletko rikas, rakas, köyhä, kipeä vai
cool? Vai oletko kokki, parturi, lääkäri vai jalkapalloilija. Ja yhdellä ihmisellä voi olla monta luokittelua. Ehkä nämä luokittelut kertovat ihmisestä jotakin ja jäsentävät ihmisiä ja asioita, toki. Mutta kertovatko ne kuka todella olet? Eivät minusta. Kuinka moni edes tietää kuka on? Elämä on

varmaan matka, jolla selviää niitä palasia kuka sinä olet. Suvaitsevaisuus ja toisten ihmisten arvostus ovat niitä asioita, joiden uskon auttavan tekemään tästä maailmasta paremman paikan. Ja vielä kun muistaisi sen suvaitsevaisuuden ja armollisuuden myös itseä kohtaan.

 

 

Dare to dare

 

En ole koskaan ennen bloggaillut. Olen lukenut muiden loistavia blogeja. “Muut” ovat muutenkin aina määrittäneet elämääni. “Muut osaa, muut tekee, muut uskaltaa, muut tietää, muut on aina oikeassa.” Alan olla kurkkua myöten täynnä noita “muita”. Toki heitä on pakko sietää ja onneksi ihmisiä on kivojakin, mutta olisi kiva ehkä tälleen 30-kymppisenä jo pikku hiljaa tietää kuka itsekin on. Ehkä minäkin osaan jotain, ehkä tiedänkin jotain. En voi ratkaista kaikkia arvoituksia ja tietää kaikkea, ainakaan yhdellä kertaa, mutta voin ehkä löytää osatotuuksia.

Tarkoitukseni ei ole tässä blogissa olla aina korrekti ja oikeassa ja kirjoittaa täydellistä virheetöntä suomea. Tarkoitukseni on ehkä tämän blogin avulla jäsentää maailmaa ja omaa paikkaani siinä. Luin tämän runon tänään vanhasta päiväkirjastani. Siinä kulminoituu hyvin se aihepiiri, jota olen elämässäni käsitellyt hyvin paljon. Olen jo silloin nuorena, 19-vuotiaana, ajatellut monia asioita ja ajattelun halu ei ole minusta kadonnut minnekään. En tiedä ovatko ajatukseni kypsyneet vai tylsyneet, mutta ehkä on tärkeämpää että ajattelee. Eikö jo joku kuuluisa filosofi todennut “Ajattelen, siis olen.”

To laugh is to risk appearing the fool.
To weep is to risk appearing sentimental.
To reach out for another is to risk exposing your true self.
To place your ideas, your dreams, before the crowd is to risk their loss.
To love is to risk not being loved in return.
To live is to risk dying.
To hope is to risk despair.
To try is to risk failure.
But risks must be taken, because the greatest hazard in life is to risk nothing.
Those who risk nothing do nothing, have nothing and are nothing.
They may avoid suffering and sorrow, but they cannot learn, feel, change, grow, love, live.
Chained by their attitudes, they are slaves, they have forfeited their freedom.
Only a person who risks is free.

-Author unknown