Olen mielenkiinnolla lukenut myös monien artistien pelosta. Miten Jonne Aaron oksensi ennen keikkaa takahuoneessa, koska häntä jännitti niin paljon esiintyä ja isoveli tyyliin työnsi hänet lavalle. Rauli Badding Somerjoki tunnettiin esiintymisjännityksestä.
Voiko pelosta parantua? Pitäisikö pelosta parantua? Toisaalta jos pelon voittaa se juuri tuo tunteen siitä, että voi olla ylpeä tekemästään asiasta, vaikka aluksi pelottikin. Miksi yhteiskunta/ihmiset sitten ovat alkaneet lokeroida pelon negatiiviseksi tunteeksi, se on jotain mitä pyritään välttämään? Kuinka paljon asialle on jo haukkumasanoja: pelkuri, hannari, nynny... Ehkä siksi, että pelko tuntuu pahalta. Se saa hampaat kalisemaan, oksettaa, mahassa möyrii, huimaa, jalat ei kanna, kellä minkäkin oireen.
Jos ei olisi pelkoa miten voisi olla rohkeutta? Onko tässäkin asiassa tärkeämpää huomioida jing ja jang?
Ehkä tämä kaikki mietiskelyni on ihan peruskauraa jollekin toiselle. Mutta minulle ajankohtaista, ehkä tämä on minun sarkani tässä maailmassa, ainakin tällä hetkellä. Ennen jännitti kaupassakin käyminen mutta nyt asialle ei voi kuin nauraa. Tai joskus esitelmän pitäminen oli niin kamalaa, että jalat tutisivat ja kädet vatkasivat säälimättömästi mutta sitten eräänä päivänä se olikin aika luontevaa. Ihminen kehittyy ja harjoitus tekee mestarin.
Rohkeutta pidetään hyveenä. Rohkea rokan syö. Hernerokan? Mistähän asti hernekeiton syöminen on ollut rohkeaa, heh ;D Tunteena rohkeus on toista maata kuin pelko. Se tuntuu itsevarmuutena, vahvuutena, levollisuutena, luottamuksena ja hyrisevänä ilona. Rohkeuskin ulottuu fyysiseen kehoon, jalat kantavat, ryhti on hyvä ja olo on kevyt. Kyllä ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, se on täysin totta. Ja tässäkin asiassa on suhteellisuus. Toiselle on rohkeutta laulaa julkisesti ja toiselle vasta kiipeäminen Mount Everestille. Anthony de Mellon kirja Havahtuminen on mielenkiintoinen. Kirja on intialaisen jesuiittapappi Anthony de Mellon luennoista koottu. Varsinkin alun tarina oli mielestäni koskettava:
"Eräs mies löysi kotkan munan ja pani sen kanalassa kananpesään. Kotkanpoikanen kuoriutui tipuparvessa ja kasvoi yhdessä niiden kanssa. Koko elämänsä ajan se uskoi olevansa kana ja teki, mitä kanat tekevät. Se kuopsutti maasta matoja ja hyönteisiä. Se kotkotti ja kaakatti. Ja se saattoi räpäyttää siipiään ja lentää ilmassa muutaman metrin. Vuodet kuluivat ja kotkasta tuli hyvin vanha. Eräänä päivänä se näki mahtavan kotkan liitävän yläpuolellaan pilvettömällä taivaalla. Se kaarteli sulavan majesteettisesti voimakkaissa ilmavirtauksissa hädin tuskin liikauttaen vahvoja, kultaisia siipiään. Vanha kotka katseli sitä lumoutuneena.
”Mikä se on?” se kysyi.
”Se on kotka, lintujen kuningas,” vastasi sen naapuri. ”Se kuuluu taivaalle. Me kuulumme maahan – me olemme kanoja.”
Niin kotka eli ja kuoli kanana, koska se luuli olevansa kana."
